Saarelassa 2.8.2002

Kun luin kirjettäsi, ajatukseni seurasivat siveltimeni lomassa, joskus edellä, vierellä, luonasi kuin aina olisit ollut siinä kanssani. Sitä en enää muista mitä kirjoitit tahi sanoit. Kirjoitathan kuitenkin aina itsestäsi kuin tietäen että tuntemiseni, Sinun ja minun ei koskaan tule luoksemme sellaisena kuin elämä sen haluaisi. Me vain olemme sanoissa kuin yksi ystävä, Sinä ja minä. 

Onko siinä meillä mitään tekemistä kun kuitenkin on vain Sinä ja minä. Onhan siinä aika joka tuo meille sen että olemme me, joskus kun aika on luonamme. Meidän molempien luonahan se on, aika ja odotus sekä sanat, kirjoitetut sanat, kuin elämän musiikki, elämän tivolissa soiva musiikki ja nuotit kuin värikkäät klovnit elämän asteikolla ilvehtien, minulle ja Sinulle. Ilvehtien jotta unohtaisimme yhteytemme kuoleman, tuon aikamme ainaisen ystävän jota klovnit eivät koskaan saavuta. He vain näkevät sen, kuoleman mutta itkeä he eivät voi koska kasvojen meikit sulaisivat pois heidän elottomien silmiensä ympäriltä eivätkä he enää näkisi kenelle he tanssivat. 

Meidän yhteytemme kuolemaa me emme kuitenkaan unhoita. Kauniimpi sitä on kuitenkin tuoda luokseen kun klovnit, elämän tivolin klovnit haluavat inhoten rummuttaa tuonen äänen pois polultamme siinä kuitenkaan onnistumatta. Ääntä me emme näe, kuolemaa emme kuule, sellaiset ovat säännöt sirkuksessamme. Tanssikaamme mekin, Sinä ja minä tai ainakin Sinä kun minä en halua tehdä sitä mitä en voi koskaan oppia. Oppini on Sinulta hyvin paljon tahi kaikki mitä minulla nyt on. Lieneekö se, vai onko se oppi, vai tanssinko sittenkin kanssasi tuntematta Sinua lainkaan.

Kenelle minä kirjoitan lienee tässä vaiheessa hyvä kysymys. Olitko se Sinä kun sanoit, minä haluan nyt puhua suoraan kuin olisin juossut, suoraan kuin Sinusta pois jotta minusta ei näkyisi kuin hulmuava liina aamusumussa jonka hellä huomen tuuli puhaltaa suoraksi kuin säteen, sinisen säteen jonka aamun aurinko värjää kultaiseksi sillaksi Sinun ja aurinkosi välille. Siinä olkoon teille yhteys joka elää aamuista iltaan mutta ei koskaan kauemmin, ei iltaa kauemmin
koska minä halusin puhua suoraan Sinulle pois minusta. 

Siinä on sinulle ystävä joka ei petä, aurinko. Kuin punastuen päivällä Sinun valheitasi ja minun ujouttani. punastuen pilvien verhon takana hyvin piilossa jotta tietäisitte Sinä ja minä jotta mikään joka verhottuna tehdään tahi on ei ole sitä mitä se on. 

Klovniko sen minulle sitten kertoo kun Sinä olet poissa suorine puheinesi, poissa. Väliäkö siitä sitten minulle on kun Sinä olet poissa kuin kuolleet ystäväsi jotka kuolivat viereltäsi Sinut hyljäten kuin koira hylkää laihan luun sitä nuuskittuaan aikansa. Minä hylkäsin omat ystäväni samalla tavalla, en kuolemalla vielä mutta nuuskimalla ja juoksemalla itseeni sisälle josta en hajuja tunne, tuokse tuulia. Vain Sinä ja sanasi ovat aina läsnä vai kuinka minä kirjoitin. Kirjoitinhan kun luin kirjettäsi kuin alussa ja ennen kun kutsuit minua kuulematta kuinka värikkäät klovnit elämäni asteikolla ilvehtivät.
 

erkki halvari
.

           Mikä on mahdottomuus ja mahdollisuus ja vieläpä älyllisyys. Jos ajattelemme älymme olevan oppia eletystä, tunteesta ja ajan virralla opitusta. Näillä elämämme leluilla saavutamme jopa linnunratoja jonne saakka voimme viedä ajatuksemme mutta mihin minä saan siellä yhteyden vaikka siellä asti olenkin hetkessä jotta voisin saada kaiun kuin kuiskauksen kosketuksen. Sehän vain on aitoa yhteyttä jos niin tuntisin. Olen vain säteilevä energia jonka voimalla ei ole tarkoitusta ellen saa tyydytystä ylettömästä tuhlailustani linnunradoille ja alati pyörivälle omalle sadulleni oloni kotelossa. Eli olen yksin aina ajatukseni kanssa. Tunteitteni kanssa en ole yksin kun sieluni voi vaeltaa joukossa jota kosketan tahtomattanikin. 

Niin otin etäisyyttä realismiin, tunnerealismiin kohdatakseni kosketuksen kuin maalauksessa joka ei esitä mitään, abstraktiin maalaukseen. Jos saan siitä kuvasta otteen olen kohtaava jotain syvempää joka on yksinkertaisuus ilmaisuna kun kieleni ilmaisuna on köyhä. Kun uskoin että oloni kotelossa on raju energia, aika jota en osaa etsiä ajatuksella pohtien aloin etsiä sitä virtana, nopeana virtana jota en halua hillitä vaan annan sen kulkea omaa nopeuttaan ja kun ajatukseni on virtaa nopeampi ohitin sen en toki linnunradoille saakka vaan eläen silti tällä tähdellä saavuttaakseni kohteeni ihmisissä liittäen siihen osan tunnettani koska kaiken tuhlaaminen toiseen olisi loppuni. 

Siispä kirjoitan ajatusvirtaa pohdiskelematta oli se sitten sekavia sanoja joille virtana haen kauneutta tahi joutsenen laulua jolle en edes sanojani voi suoda. Lukijani voit löytää siitä langanpään mutta seuraavassa hetkessä se katoaa kohdaten satojen kielten laulun joka on johdatus uniemme ulkoiseen tahtoon minkä alitajuisesti muistamme menneisyydestämme hetken, kuin eletyn kohdaten. Niin sen pitää ollakin mutta kude siitä tulee kun ei kuitenkaan kaunis mutta mitä, vielä suloisempi yhteys meidän kaikkien nyt elävien side jolla yhä kasvatamme tietoisuuttamme . 

Unohtakaamme sodat ja rauhat, nälät ja taudit, riidat ja rakkaudet, jotka eivät ole mukana yhteydessämme uskoisin ne eläen vain omana sutena satujensa sielussa mutta ei meissä kuin vieraina tahtomattamme vietteinä, villeinä vietteinä täydellisyyttämme hilliten. Tieteellä emmekä uskonnoilla voi ottaa etäisyyttä susiemme satuihin, niin ylettömän typerä ihminen ihmisenä on 
unohtaen uteliaisuutensa sinne kuitenkin pyrkien ei virraten omassa askeettisuudessaan.

Meillä on pappimme uskoineen, tieteemme miehet ja naiset naivine kiikareineen joiden linsseissä liikkuu aika vain arkkujaan kantaen aukeamatta kuin pienemmäksi ja pienemmäksi vastaten suurempaa ja suurempaa ollen uskona vain mahdollinen mato jota papit politiikallaan saarnaavat ja kammareissaan laiskoja laulattavat ottaen Jumalan osan otteekseen sitä koskaan käsissään pitämättä. Näin he kertovat vain lastuja jakaen kuin peluri korttejaan elämän pelipöydässä tietämättä jokerin julmasta osasta. Uskovatko tiede ja tietävätkö unohduksen saarnamiehet
yksinkertaista osaansa ihmisenä ja miellyttääkseen he temppujaan tekevät. Molempien mieliksi voisin tätä jatkaa loputtomiin niin tarpeettomana pidän uskontoa ja tiedettä. 

Kuin kunniamerkkejä jakaen he ruoskivat toisiaan ja mitä saaden kun olemme kuitenkin ylpeitä heistä kyeten oman aikansa reputta kulkemaan ja reppunsa koirilla kannattamaan. Onhan järjetöntä uskoa että valveilla eläen kykenemme sulkemaan silmämme uneksiaksemme uudesta
uskosta ja unessa nukkuen avaamaan silmämme näkemään valvojaa kuin vainajaa elämän peilistä. Sen mikä lopulta on lahjamme jota ei ole kukaan avannut eikä unohdus ole tullut maistaa ajan virran vettä. Miksi emme sitä maistaisi jo valveilla ollessamme kun virta on veljenämme, tajunnan virta.

Erkki Halvari