Punainen herätyskello

Työhuoneellani on vanha herätyskello. Olen rakastunut kellon ääneen niin että en voi olla enää ilman kellon monotonisen äänen verhoamaa hiljaisuutta. Tiedän että se raksuttaa vain jos vedän kellon jouseen elämän kädelläni. Se raksuttaa yksitoikkoisella lempeällä äänellä kuin ikuisuutta minulle. Kellon ääni pitää minut hereillään ajassa. Jos nukahdan ja aika saavuttaa hetken kello pärähtää soimaan ja minä herään hornamaiseen räminään joka minun on vaiennettava painamalla valkoista nappia ja räminä lakkaa ja monotoninen raksutus jatkuu.

Unohdettuani vetää kelloa ääni lakkaa kuulumasta ja kellon viisarit pysähtyvät. Rakkaussuhde kellon ja minun välillä piiloutuu hetkeksi, mutta vain hetkeksi koska en voi olla ilman Rakkautta jota kellon ääni symboloi sielulleni. Ajoittain vihastuksissani annan kellon olla ääneti, kiusallakaan en koske kelloon vetääkseni siihen elämää, ääntä, monotonista raksutusta, rakkautta. 

Työskennellessäni viha sisälläni katseeni ei voi olla ajoittain kohtaamatta punaista kelloa kunnes huomaan herättäneeni rakkauteni ja vihani raukeaa hetki hetkeltä kunnes jälleen, vihan jälkeen tunnen monotonisen raksutuksen suoman raukean levon sielussani. Suhteemme on jälleen tasapainoinen, kello raksuttaa ja minä työskentelen, elämä jatkuu. Minulle ei ole niinkään tärkeää mitä kellon viisarit kertovat ajan kulusta. Tärkeää on vain monotoninen raksutus, ikuisuus , ajoittain toistuva kontrasti, mieletön räminä, joka minun on vaiennettava. 

Useasti annan kelloni riehua räminänsä loppuun ja meteli vaikenee kun jousen, hälyjousen voima laantuu, uupuu itsestään ilman että minun täytyy painaa valkoista nappia. Silloin olen olevinani onnellinen, kestin huutosi, raivosi koska tiesin että se ei ole ikuista. 

Monotoninen raksutus jatkuu. Itseäni tutkiskellesani ajattelen että vanha punainen herätyskelloni on oma virtuaalilemmikkini joka vaatii huolta ja hoivaa jotta minä jaksan. Lemmikkini kyllä jaksaa sen minä tiedän vaikka en vuosiin koskisikaan siihen mutta aina sen olemassaolo on esillä sielussani ja minun on palattava kelloni luokse, etsittävä ensirakkauteni kelloni monotonisen äänen kautta.

Ensirakkauteni ja punainen herätyskello, omituinen nykyajan rakkaustarina jota kello kertoo minulle väsymättä omalla yksinkertaisella tavallaan. Sitä ilman en voi olla, ei kukaan joka on syntynyt ihmisen viitta harteillaan. Ihmisen, minun levottomuuden rauhoittaa kellon äänen monotoninen raksutus. 

Mihin ovat piiloutuneet herätyskellot elämästämme. Mistä me niitä etsisimme, mistä me niitä nyt etsimme, toki kaikki sen tiedämme, sieltä missä juuri nyt olemme, rauhattomina, täynnä vihaa, rikkautta, nopeutta, makeutta, kauneutta, nuoruutta, puutetta, köyhyyttä, seksiä, erotiikkaa, terrorismia. Kaikki imeliä mausteita elämän makeassa luumukiisselissä josta on kivet poistettu jotta emme vahingossakaan puraisisi kuorta joka kätkee elämän silmun. Niitä poistettuja luumunkivenkuoria raksuttaa rikki vanha punainen herätyskello joka ainoalla naksahduksella jonka kuulen vai kuulemmeko me ? 

Elämä on yksinkertaista, näin kertoo kello minulle työskennellessäni vihaisten värien ja elottomien siveltimien sokaisemana tahi huippumodernin tietokoneeni sokkeloissa, alati uusiutuvien sovellusten ja ohjelmien labyrinteissa joita koskaan en opi täydellisesti käyttämään kunnes uusi ja kehittyneempi on jo koneessani joka minun on aina ja aina vaihdettava jotta sovellukset pyörivät, vääntöä ja meininkiä riittää.

Elämä on yksinkertaista hyvä ystäväni. Tule ja vedä jouseni niin voit aina kuulla raksuttavan lempeän ääneni, olemaan unohtamatta ensirakkautesi läsnäoloa alati uusiutuvien ihmissuhteiden hiostavassa hornankattilassa.

Ensirakkauteni, tik tak tik tak, aina sen tunto sielussani, rakkauteni, rakkauteni, elämäni, elämäni, yksinkertaista, yksinkertaista, tik tak tik tak. Miksi minä en vain kuuntele kelloni ääntä ja lepää, anna kaiken olla, hullu maailma. Miksi ei vain punainen herätyskello, monotoninen ääni, silloin tällöin toistuva pärähdys joka vaimenee ja raksutus jatkuu. Yksinkertaisimmillaan se olisi jos poistaisin viisarit herätyskellostani, olisi vain raukea ääni kellostani, tunne ensirakkaudesta sielussani ja minä, Sinä, maailma, yksinkertainen. Mitä me vielä etsimme koska olemme kaiken olennaisen sieltä jo löytäneet, ,,,,,,,yksinkertaisuuden.
 

erkki halvari
.